Onko seniori-ikä kurjuutta?

Laura Saksela, 1.4.2016 rss

Viime aikaisten tapahtumien seurauksena voisi helposti kuvitella, että vanhuus on ikävää ellei peräti pelottavaa ja täynnä vastoinkäymisiä, jota yksinäisyys, vaivat, sairaudet ja menetykset hallitsevat. Uutisissa aihetta käsitellään usein hyvin negatiivissävytteisin termein, kuullaan puhuttavan eläkepommista ja hoitotaakasta, sairaanhoidon tehostamisesta, hoitoaikojen lyhentämisestä ja pitkän iän aiheuttamista kustannuksista. Uutisvälineissä tuntuu olevan omaksuttu tapa kertoa tapahtumista vain silloin, kun on käynyt huonosti. Onneksi on Suomen geronomiliitto, joka on listannut vanhuudesta myönteisesti kertovat lehtiartikkelit, televisio-ohjelmat, teatteriesitykset ja elokuvat (http://www.suomengeronomiliitto.fi/blogi/2016/01/25/6810) koko viime vuoden osalta. Ja olihan niitä! Liiton mukaan tuollaiset uutiset ovat ehdottoman tärkeitä, sillä ne pikku hiljaa muuttavat kansalaisten asenteita ja vähentävät iäkkäiden syrjintää.

Ei luulisi näin maallikon silmin, että seniori-ikä olisi vain kurjuutta. Mahdollinen isovanhemmaksi tuleminen ja eläkkeelle siirtyminen kuulostavat jo heti muutoksilta, joiden ei kai pitäisi ainakaan luonteeltaan olla automaattisesti ikäviä. Tietysti tähän listaan kuuluu myös leskeytyminen. Kaikkiin iän tuomiin sosiaalisiin muutoksiin ja niiden mukana tulleisiin uusiin rooleihin pitää voida kuitenkin mukautua niin vanhempana kuin nuorempanakin, jotta niiden kanssa voi elää. Pitkä ikä merkitsee myös sitä, että meidän on totuttava useamman eri sukupolven samanaikaiseen yhteiseloon. Kun neljä perhesukupolvea on olemassa samaan aikaan ja viiden sukupolven perheitä kohti ollaan kovaa vauhtia menossa, niin se kyllä tarkoittaa, että asenteemme tulevat muuttumaan seniorikansalaistemme suhteen. Heistähän on muodostumassa todellinen yhteiskuntamme kantava voima, joiden työpanoksesta olemme kohta kaikki jollain lailla riippuvaisia.

Korkea ikä ei siis tarkoita vääjäämätöntä toimintakyvyttömyyttä ja/tai depressiota. Siitä voi aivan yhtä hyvin alkaa vireä elämänvaihe, jossa voi vihdoin toteuttaa itseänsä. Siis vapaa, seesteinen, onnellinen ja vaihteeksi viisas vaihe! Ei tarvitse enää raataa, ei ole kiire, ei pakkoa tehdä muuta kuin, mitä itse haluaa. Ja eri vaihtoehtojahan on. Aktiviteetteja, palveluja ja harrastusmahdollisuuksia on pilvin pimein, on vapaaehtoisjärjestöjä, kursseja ja matkoja. Seniorit ovat ottamassa vaikutusvaltaa itselleen, sillä ikäihmisten kuluttamisesta ja investoinneista moni yrittäjä elää jo nyt. Eikä se ole ihme, kun yli 60-vuotiaita on kohta viidesosa koko väestöstä samaan aikaan, kun elinikämme pitenee, niin että satavuotiaatkaan eivät ole joukossamme enää harvinaisuuksia. On oletettavaa, että ikäihmiset tulevat osallistumaan lisääntyvässä määrin heitä koskevaan päätöksentekoon ja että heistä tulee siksi muodostumaan aikamoinen tekijä valtakunnan politiikassamme. Tervetuloa!

Seniori on oikeutettu kaikenlaiseen kivaan: hän saa mm. alennuksia eri matka-, teatteri- ja muista sisäänpääsylipuista ja voi vaatia itselleen istumapaikan ruuhkabussissa. Jos koko elämä on ollut yhtä säästämistä, niin raaskisiko sitä hiukan hemmotella eläkkeellä jo itseäänkin? Jos on eläkkeelle siirryttyään palava tarve jatkaa omaa kutsumusammattiaan, löytää varmasti omasta verkostostaan tai jonkun järjestön kautta itselleen paikan, jossa voi kevennetyin aikatauluin käyttää hyväkseen omia taitojaan ja tuntea siten olevansa edelleen hyödyllinen. Vaikka se sitten tapahtuisikin vapaahtoistyönä, niin mitäs siitä, eihän ansaitseminen ollut alunperinkään se moottori jäädä työelämään. Miten kadehdittava tilanne. Jos ruokavalio on hyvä, ei polta tai käytä liikaa alkoholia, niin eikun ikääntymään!

Toisille keski-iän ylittäneille ja piakkoin eläkeiässä oleville vanheneminen on varmasti pääsääntöisesti myönteinen asia, kun taas toisille se on yhtä varmasti kielteinen. Riippuu, keneltä kysyy. Vanhenemisesta on olemassa niin kovin paljon erilaisia tutkimuksiakin, eri aikakausina, eri maissa, eri näkökohdin. Meillä kaikilla on omat näkemyksemme ikäihmisistä ja vuorovaikutuksesta heidän kanssaan. Jos asenteistamme löytyy korjaamisen varaa, luulen, että kannattaa ryhtyä jo nyt toimiin. Siihen ei mene enää kauaa, kun meidän on luovutettava lisää tilaa ikääntyvälle ja koko ajan suurenevalle väestönosallemme. Meidän pölyiset käsityksemme seniori-iän luonteesta saavat lähteä ja ennenkuin huomaammekaan, arvostuksemme ikäihmisten ylivoimaista henkistä ja sosiaalista pääomaa kohtaan tulee vihdoin asettumaan oikealle tasolleen.

Save