Asenteista ja ennakkoluuloista

Laura Saksela, 22.6.2016 rss

Käyttäytymisemme ja sosiaalisten suhteidemme perustana ovat asenteet, arvot ja normit, jotka taas peilaavat sitä yhteiskuntaa, johon kuulumme. Vallitseviin asenteihin voidaan kyllä vaikuttaa, mutta se on pitkä prosessi. Jokaisen tulisi ensin tiedostaa ja paljastaa omat ennakkoluulonsa, sitten yrittää selvittää, mistä ne ovat tulleet ja miten ne vaikuttavat sekä ennen kaikkea, ovatko ne oikeutettuja. Vastuu yhteiskuntaamme ohjaavista käsityksistä on jokaisella yksilöllä, vanhemmalla, perheellä, tiedotusvälineellä, opettajalla, aikamme henkisellä vaikuttajalla, viranomaisella…

Päättäjilläkin on omat asenteensa, jotka vaikuttavat ja heijastuvat paljon laajemmalle kuin meidän muiden, ikävä kyllä. Ei tarvitse juuri perehtyä poliitikkojemme arvomaailmaan, kun ymmärrämme jo nopeasti, että se ei todellakaan ole vanhuksia kohtaan mitenkään ylevä. Asenteet ovat vähätteleviä elleivät jopa kielteisiä. Saamme lukea lehdistä valitettavan usein ikäihmisten kaltoinkohtelusta, omaishoitajien ahdingosta ja huonosta ilmapiiristä, isoista yksiköistä ja karmeasta henkilökuntapulasta eri palvelutaloissa tai vanhainkodeissa. Vanhuudesta on tullut pelottavaa, kun uutiset ovat pelottavia.

Ennen isovanhemmilla oli selvä rooli kasvattajina, he olivat vaivoistaan ja hitaudestaan huolimatta mukana lastensa, lapsenlapsiensa elämässä, jolloin side yhteiskuntaankin säilyi. Sitten ihmiset alkoivat kerääntyä kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin, tuli televisio, lapsilisät ja kunnalliset päiväkodit, tarhat, leirit, seurat, kurssit. Isovanhemmilta vietiin heidän tarkoituksensa samalla kun heitä alettiin sijoittaa ennennäkemättömällä tarmolla eri palvelutaloihin. Täma kaikki on muovannut yhteiskuntamme sellaiseksi kuin se tänään on, mutta ei liene väärin sanoa, että se on myös katkaissut ikäihmisten ja nuorison välisen yhteyden. Siinä on samalla haihtunut ties minne se luonnollinen kunnioitus senioreitamme kohtaan, joka jopa nuorillakin on tapana ollut olla. Kuinka mekään emme ole vanhempina katsoneet tärkeäksi sitä enää jälkipolvellemme systemaattisesti opettaa? Vähän aikaa sitten ruuhkaisessa raitiotievaunussa kuulin vanhemman rouvan, joka siis itse joutui seisomaan, sanovan vieressään penkillään lekottavalle nuorelle kovalla äänellä: ”Lepää sinä siinä penkilläsi nyt, niin jaksat sitten vanhempana seistä”. Lausahduksen koomisuus kertoo rouvamme epätavallisen ymmärtävästä huumorintajusta, mutta myös yhteiskuntamme tältä osin häpeällisestä arkipäivästä.

Eero Palmunen on ajanut kaupunkiliikenteen bussia Turun seudulla 25 vuotta. Hän kertoo Turkulainen.fi:n sivustolla, että tänä aikana matkustajien käytös on selvästi muuttunut. Ihmisistä on tullut kiireisiä ja kireitä. On helppo uskoa, että juuri linja-autonkuljettajalla on tästä selvä näkemys. ”Pahin esimerkki on muutaman vuoden takaa. Puropellonkoulun pysäkillä odotti nuorisojoukko ja mummo kainalosauvojen kanssa bussia. Kun pysähdyin, nuoret rynnivät sisään ja työnsivät mummon sivuun.” Tuntuu järkyttävältä, mutta kuka ei voisi sanoa joskus nähneensä tilanteita, jotka kielivat juuri tästä samasta piittamaattomuudesta. Syyttäminen ei ole lapsia tai nuoria, sillä heidän käyttäymismallinsa on omaksuttu kotoa tai lähipiiristä. Se on meidän kasvatuksemme tulosta. Hirvittävää!

On niin helppoa mennä muiden mukana ja olla välittämättä mistään. ”En minä, mutta yhteiskunta” -ajattelu mahdollistaa sen. Miksi minä, kun ei muutkaan? Asenteemme ja suhtautumisemme ikäihmisiä kohtaan ovat kuitenkin hyvä yhteiskuntamme peili, sillä se tuo esiin sen, millaisia ihmisiä todella olemme ja millaiseksi haluamme lapsemme kasvavan. Milloinkohan me aiomme katsoa siihen peiliin?

Save